28. syyskuuta 2010

Vuosilukujen karua kertomaa

Eräs luotsina palvelleista kuutsalolaisista esi-isistäni oli varhain orvoksi jäänyt Jaakko Martinpoika Autio (1774-1845). Hänen isänsä kuoli pojan ollessa 3-vuotias ja Beata-äiti, kun poika oli kahdeksan. Äiti oli vihitty uuteen avioliittoon luotsi Malakias Juhonpojan kanssa, joten Jaakkokin sai kasvaa luotsin työhön. Malakias avioitui uudelleen, mutta hukkui vain 41-vuotiaana. Hänen toinen vaimonsa jäi Jaakolle ja hänen sisaruksilleen ainoaksi läheiseksi.
Jaakko Martinpoika Autio vihittiin kurittulalaisen Eeva Paulintytär Styrmanin kanssa 1802. Eeva kuoli 16 vuotta ennen miestään.

Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto, 1900-luvun akupuolella
painetusta taidekuvavihkosesta, kotiarkisto.

Jaakon ja Eevan Anna-tytär avioitui Kymin Saksalasta olleen Kristian Tuomaanpojan kanssa. Kristiankin omaksui Autio-sukunimen. He saivat viisi lasta, mutta murheet koettelivat kovalla kädellä nuorta perhettä; pojista Jeremias menehtyi pariviikkoisena ja Tuomas 14 kk:n ikäisenä. Lopulta Anna-äitikin kuoli lapsivuoteeseen 29-vuotiaana synnytettyään viidennen lapsensa, joka sai elää vain 12 päivää. 
Kristian Tuomaanpoika Autio sai toisen vaimonsa kanssa vielä seitsemän lasta, joista Krister hukkui Kronstadtissa 26-vuotiaana 1865, Daniel menehtyi 7-vuotiaana, Sofia vuoden vanhana ja Amalia 9-kuisena. Kristianin kahdestatoista lapsesta aikuisiksi elivät vain viisi tytärtä. Jaakko Martinpoika kuoli 71-vuotiaana haudattuaan melkein kaikki läheisensä. 

Jaakon jälkipolven tarina ei ole poikkeuksellinen; 1800-luvun lapsikuolleisuus oli kaikkialla suuri. Lapsista kuudesosa kuoli alle vuoden vanhana ja leikki-ikäisten hukkumisia oli paljon saaristossa. Ruoansulatushäiriöt olivat yleisin syy lasten kuolemiin. Vanhempia lapsia menehtyi paljon tyfilus-nimellä kutsuttuun tautiin, joka oli joko lavantautia, "toisintokuumetta" tai pilkkukuumetta. Keuhkotuberkuloosi vei paljon lapsia ja nuoria,samoin isorokko, tulirokko, tuhkarokko, kurkkumätä ja hinkuyskä. Kaikki nämä taudit ovat rokotusten ansiosta melkein kadonneet.


Kuutsalo oli oivallinen luotsitukikohta

Suomen luotsilaitoksen synty liittyy Kustaa Vaasan tekemään Suomen-matkaan Venäjän sodan aikana 1555-56, jolloin hän nimitti mm. esi-isäni "Pitkäpaaden Jaakon" kruununluotsiksi. Homma on periytynyt Jaakon kymenlaaksolaisjälkipolvissa pitkään; onhan laaja suku asunut satoja vuosia saaristossa ja rantakylissä.
Luotsausta oli harjoitettu jo ennen Kustaa Vaasan vierailua, ja siitä oli säännöksiä mm. Maunu Eerikinpojan (Ruotsin kuningas 1319-1364) kaupunkilaissa, mutta käytännössä se oli järjestäytymätöntä. Kustaa Vaasa oli yksi Ruotsi-Suomen sotalaivaston kehittäjistä, joten hän tuli kiinnittäneeksi huomiota laivojen kulun turvaamiseen vaarallisilla saaristoväylillä. Turun - Viipurin väylän merkitsemisestä kuningas antoi määräyksiä kirjeissään 8.1. ja 3.5.1556. Hän myös kehotti Juhana-herttuaa valvomaan, että luotsit saivat kohtuullisen korvauksen työstään. Rahassa maksetun palkan sijaan tulivat myöhemmin verohelpotukset. Kuningas Juhana III lupasi 1579 ottaa suojelukseensa ne luotsit, jotka asuivat saaristossa ja vapauttaa heidät veroista niinä vuosina, jolloin he keväisin ja syksyisin ohjasivat kruunun laivoja Tallinnaan ja Viipuriin. Vilkkaan laivaväylän läheisyydessä sijaitseva Kuutsalo sopi oivallisesti kruunun haluamaksi luotsitukikohdaksi.
 
Isoisäni sisarelleen 16.8.1907
lähettämä Kuusisen luotsitupaa esittävä kortti
Kuutsalon luotsien vartiointipaikka oli 1800-luvun alkupuolella Fort Slava eli Kukouri. Sieltä se siirrettiin Kuusiseen 1879.

27. syyskuuta 2010

Kymin Kuutsalosta Haminan Pitäjänsaarelle ja takaisin. Olga ja Robert Aution suurperhe

Olga Maria Elisabet ja
Robert Jeremiaanpoika 
Autio

Isäni  isoisä Robert Jeremiaanpoika  Autio (7.5.1850-13.6.1928) hakeutui nuorena miehenä synnyinsaareltaan Kuutsalosta töihin Vehkalahden Summaan, jossa asui viitisentoista vuotta. Myöhemmin hän muutti Haminaan, missä avioitui kolme viikkoa vaille 17-vuotiaan Olga Blomqvistin kanssa 1873. Pariskunta muutti 1882 takaisin Kuutsaloon kolmen Haminassa syntyneen lapsensa kanssa, ja 1887 Robert lunasti perintöoikeutensa Aution tilasta. He asuivat ensin Autionkylässä, mutta Robert rakensi sitten talon Sumarinsaaren Kaukalopohjaan. 

Olga syntyi Haminassa 27.12.1856 ja kuoli Kuutsalossa 22.4.1926. Hänen äitinsä oli merimiehentytär Eva Christina Antonsdotter Kymén Haminan Pitäjänsaarelta. Evan syntymävuonna 1818 Pitäjänsaari oli merenkulkijoiden esikaupunki. Saarella asui laivureita, neljä luotsia ja 19 merimiesperhettä, joista osa ruotsalaisnimisiä. Evan merimiespuoliso Carl Henrik Blomqvist, joka oli nuorena muuttanut Kirkkonummelta Haminaan, katosi merillä 1846, jolloin Eva jäi yksin huolehtimaan lapsistaan.



Olgan velipuoli, merimies Karl Henrik Blomqvist
(1838-1911) ja vaimonsa Saara s. Sipari (1839-1929)
1800-luvulla kirjassa Entisaikain Pitäjänsaari

Eräs sukulaiseni kirjoitti Suku Forumille 
Pitäjänsaari-kirjasta: 
"Vielä muutama rivi Sockenholmenista: kiinnostava paikka todella. Vuonna 1818 saarella asui n. 50 perhettä, laivureita ja merimiehiä sekä luotseja. Perheissä oli paljon lapsia ja talot pieniä. Saarella poltettiin pikeä, jota vietiin Pietariin. Omalla ”varvilla” rakennettiin laivoja. Töihin mentiin jo hyvin nuorena joko laivojen lastia purkamaan tai sitten jo merille. Merillä seilattiin ympäri maailmaa puuta vieden ja suolaa tuoden. Kun Pitäjänsaarelaiset laivanvarustajat käyttivät laivoissaan oman saaren miehiä, saattoi haaksirikko kerralla viedä hautaan toistakymmentä saaren miestä.
Pitäjänsaarta voi sanoa kansainväliseksikin ja monenlaista nähtiin. 1850-luvulla käytiin Krimin sotaa ja Englannin laivasto esti pitäjänsaarelaisten laivojen liikkeet. Pitäjänsaarelainen priki ”Onni” oli livahtanut merille ja kulki kaukana kotirannoilta. Mahdollisesti pitkittynyt matka sain sen miehistön karkaamaan Australiassa. Uuden miehistön kanssa priki suuntasi Bataviaan (=Indonesia), jolloin Englannin laivasto yritti kaapata laivan. Haminalainen kapteeni pääsi jollalla pakoon ja keräsi maista iskujoukon, jolla valtasi laivan takaisin. Purjehdittuaan ”Onnin” satamaan myi kapteeni laivan.
Tai mitä sanotte 14-vuotiaana merille lähteneestä Karl Robert Blomqvistista, jonka luultiin jo kuolleen, kun hän 40 vuoden poissaolon jälkeen palasi Pitäjänsaarelle englantilaisen vaimon kanssa. Blomqvistit on yksi suvuista, joista kirjassa on taulut. Tai toisesta merimiehestä, joka seilasi kotoaan norjalaisella laivalla Madagaskarille, sieltä Ranskaan, Hollantiin ja Norjaan, josta Helsinkiin ja Pietariin ja edelleen Cardiffiin ja Arkangeliin sekä Murmanskiin ja Amsterdamiin sekä Viipuriin ja Kieliin palaten sieltä kotiin. Tällä matkalla merimies oli vuoden verran. Monet saarelaiset olivat myös kielitaitoisia ja heillä oli liikesuhteita useisiin maihin. Kiintoisia tarinoita olisi muitakin, mutta tämä riittäköön."

Klamin sukua ja Hyrysysy Menolainen

Klamin suku on yksi Virolahden talonpoikaisista merenkulkijasuvuista. Tunnettu sukulinja ulottuu 1600-luvulle asti. Klami-nimi tunnettiin Virolahdella jo 1500-luvulla (Glam).

Isäni isovanhemmat Jeremias
ja Marjaana Sipilä
kultahääpäivänään 1936.
Marjaana oli Klameja
äitinsä puolelta
Virolahden Klamilan Koukinpohjassa oli 1638 suvun kantaisän, Yrjö Heikinpojan asuttama talo. Talo ja pihapiiri kävivät ahtaiksi; Yrjön pojanpojat Juho ja Erik riitautuivat, ja Juho muutti vaimonsa Valpurin kanssa Koukilla olevaan taloon.     Pikkuvihan aikana kylä autioitui. Veljekset Juho ja Erik kuolivat syksyllä 1742, jolloin leskeksi jäänyt Valpuri ja neljä poikaansa siirtyivät tyhjilleen jääneeseen Vähä-Klamin taloon; Koukin nimi vaihtui Klamiin. Juhosta lähti Klamin suku ja Erikistä Koukin suku.

Suvun tunnettuja jäseniä ovat muun muassa valtiopäivämies Erik Klami (1820–1868), säveltäjä Uuno Klami sekä professori Hannu Tapani Klami. Helsingin Vartiokylässä sijaitseva Klamintie on tullut nimistöön 1954. 
Kauppias Abel Klami keksi sanan Hyrysysy
Jotkin sanat elävät eräänlaista puolielämää. Ne saattavat unohtua pitkiksi ajoiksi ja sitten taas putkahtaa esiin. Hyvä esimerkki tästä on sana hyrysysy, jota alkoi taas näkyä sen verran, että sen merkitystä ja alkuperää ruvettiin jo kyselemään Kielitoimistosta. 
Hyrysysy ei ole sanakirjantoimittajien eikä edes kielenhuoltajien keksintöä. Sanan historia ulottuu aikaan, jolloin "automobiilit" vasta tekivät tuloaan Suomeen. Siinä vaiheessa tietysti olikin hyvä miettiä uudelle menopelille sopivaa suomen sanaa.
Hyrysysy tuli esiin sanakilpailussa, jonka sanomalehti Suometar pani pystyyn 1907. Sanan isä on virolahtelainen kauppias Abel Klami. Hänen toinen ehdotuksensa oli menolainen. Hyry-alku tuli keksijän mieleen varmaan helposti. Sehän kuvaa auton käyntiääntä, moottorin hyrinää. Sitä kuvaavat tietenkin myös verbit hyryttää ja hyrytellä, joita 1900-luvun alkupuolella näkyy käytetyn autolla ajamisesta. 
Taru Kolehmaisen juttu on Helsingin Sanomista 16.7.2002 
Klamin sukuseura: http://www.klami.fi/

26. syyskuuta 2010

Opettajan palkka Kuutsalossa 1895

Kuutsalon koulu toimi 1893-1963.
Nykyään se on Kotkan käytössä.
Kuutsalon kotisivu
Lehti-ilmoitus opettajan paikasta v. 1895:
Väliaikainen opettajan virka Kymin Kuutsalon sekakansakoulussa julistetaan täten kevätlukukaudeksi johtokunnalta haettavaksi ennen joulukuun 15 päivää. Virka on vastaan otettava tammikuun 7 p:nä. Palkka on koko vuodelta: tavallinen valtioapu, piiriltä 150 mk, 4 hl rukiita, 7 hl perunoita, puolet oppilasten sisäänkirjoitusrahoista a´ 2 mk, lehmän laidun, puut ja valo y.m. Vakinaiseksi opettajaksi jäävä saapi 50 mk korotuksen.  Kuutsalo marrask. 10 p. 1895. T. Suutari, Johtokunnan esimies

Tällainen leike löytyi Kuutsalon kiertokouluoloista 25.2.1893

22. syyskuuta 2010

Satusetä kulki pelotta pahankin virstan

Kun Sakari Topelius (1818-98) matkusti hevoskyydillä Helsingistä lapsuudenkotiinsa Uudenkaarlepyyn Kuddnäsiin äitiään tapaamaan, ei matka joutunutkaan muutamassa tunnissa, vaan kesti päiviä ja välillä yövyttiin kievareissa.


Ruoveden naapurissa, Pirkanmaan Juupajoella on 1700-luvulta peräisin oleva Kallenaution kestikievari, jossa Sakari Topelius vakituisesti yöpyi matkoillaan. Paikka on nykyisin museo.


Kallenautio sijaitsee pahan virstan tuntumassa; tie oli huonoa, ja sen varrella on myös pahamaineinen ryövärinkuoppa (Ruoveden puolella). Kulkupuheiden mukaan ryövärinkuopassa asui maantierosvoja, jotka ryöstivät ohikulkijoita. Paikka on idyllinen nähtävyys ja luonnonsuojelualue. Urhoollisesti satusetämme kulki tämänkin virstan niinä vuosina, kun hänen äitinsä eli Uudessakaarlepyyssä.


Varsinainen ryövärinkuoppa on suuri suppa, jonka Topelius kuvasi matkailunähtävyytenä Talvi-iltain tarinoita -novellikokoelmaan:
"...Oriveden kirkon puolella ja jota myöden käy jylhä vuorenselkä siinä kohden, jossa kuuluisa 'paha virsta' on, keskellä erämaata Kallenaution kestikievarin pohjoispuolella. Paikka on tunnettu nimellä ryövärin soppi tai rosvoluola..."

Kuvasin Kallenaution kievaria ja Ryövärinkuopan lähdepuron, jossa virtaa erinomaista juomavettä. Klikkaamalla näet kuvat isoina

Linkkejä
http://www.kallenautio.fi/historia.html
http://museum.svof.fi/fin/kuddnas.htm

18. syyskuuta 2010

Kiiskistä Koskelaksi vuonna 1705

Eversti Leonhard von Vitinghoff sai 1641 läänityksekseen muun muassa Virolahden Kiiskilahden kylän. Läänitys peruuntui isossa reduktiossa, ja vuonna 1705 kiiskilahtelainen esi-isäni Martti Yrjönpoika Kiiski osti 650:lla kuparirahalla von Vitinghoff-suvun ratsutilan Koskelan kylästä.
Myöhemmin laajentunut Kiiskilahden kylä sijaitsi Koskelanjoen suun länsipuolella olevan Yllahden länsirannalla. Kylän paikka on nykyisin Venäjän puolella, Virolahden itäpuolella, rajan takana. Talvisodan kynnyksellä taloja kylässä oli 21 ja torppareita 5. Myös Koskelan tila jäi suurelta osin rajan taakse, kun Stalin piirteli viivojaan kartalle Moskovan rauhansopimuksessa.

Elisabet Petrovna
hallitsi Venäjää 1741-62
Lainaus Koskelan sukukirjasta:
Martti Yrjönpoika hoiti Koskelan sukutilaa kuolemaansa saakka 1710. Perimätiedon mukaan hänet tappoivat Pietari Suuren kasakat. Eino Raunio kirjoittaa Virojoen kirjastossa olevissa muistioissaan: "Vitinghoffilta tilan ostanut Martti Yrjönpoika tapettiin venäläisten kurikoimana ja mukiloimana vuonna 1710." Tapahtumasta ei ole enempää tietoa, mutta Koskelan rakennukset jäivät silloin polttamatta.
Venäläiset hyökkäsivät kuitenkin uudestaan 1741-43, jolloin Vitinghoffin 100-vuotiaat säterirakennukset poltettiin, viljaa ja eläimiä ryöstettiin ja talon asukkaat joutuivat pakenemaan piilopirtteihin. Vasta kolmen vuoden kuluttua tilalle palattiin ja uudelleenrakennustyö alkoi.
Vuodesta 1741 alkaen Venäjää hallitsi keisarinna Elisabet Petrovna; ainoa Pietari Suuren ja Katariina I:n yhdestätoista lapsesta, joka eli aikuisikään asti.

Koskelan sukuseura:  http://www.koskelat.org/

13. syyskuuta 2010

Esiäitini Malin Pehrsdotter sai "Mukavan miehen" serkulta eläkkeen

Esi-isämme Michel Skotte tuli spekulointien mukaan Skotlannista palkkasoturiksi Kustaa II Adolfin joukkoihin. Hän oli majoitusmestari ja ratsutilallinen, joka sai Pyhtäältä läänityksiä palveluksistaan. Sukututkijat ovat arvelleet tämän Mikon olleen Scott-klaanin pikkuaatelinen. 
Skotlannissa aatelisten vanhimmat pojat perivät arvon ja maat, nuoremmat koulutettiin useimmiten palkkasotureiksi Euroopan armeijoihin. Suomeenkin heitä tuli paljon. 
Michel Skåthin leski, Malin Pehrsdotter, mainitaan useampaan kertaan läänintileissä hänen kuitatessaan vuotuista viljaeläkettä; viimeisen kerran 1657. Ohessa tätä koskeva päätös (KA 8564:709) vuodelta 1632:

Alldenstund sedelvisersches hustru Malins man sal: Michel Skåth haffur varit een gamble cronones tienare och krigsman hvilken och uthi samma tiens haffuer måst settia lifvedt ditt, Och som, icke allenast sielff ähr blindh, uthan och som hennes små dötter ähre och blind, haffur icke heller någodt att hielpa sigh medh, uthan leffuer uthi störste eländigheet, Och såsom hon bådhe för h: K: M:ts långlige uthebliffuande, så väll som sin stor ålderdooms schvagheet skyldh, icke kan besökia högst:te H: K: M:ts om någon hielp, Och man visserligen förmunder dhär h: K: M:ts nåde få mehr i rijkett skadder, skola h: k: m:ts samme hennes mans långige tienst, och hennes stoor elendigheet, ansee, Och nådigast henne med någodt betenkie, haffver man alltså opå hgstbe:te h: k: m:ts wegne och nådige behogh, bevilliande och efter låtit att hon åhrligen och i sin liffstijdh, må och schall bekomma aff fougden här i Kymmenegårdhs län sex t:r öde spanmahl. Befalles fördenskuld be:te fougde den dår nu åhr, eller här efter kan tillförordnadt bliffua, sigh härefter att rette, och henne för: sex t:r spanmåhl ovögerligen och i rätten tid bekomma låtha, icke tilfogandes henne här emot någodt inpass efter henne därmedh långsamligen upphålla, rettandes sigh här efter aff Weckelax Prestegårdh denn 29. Februari åhr 1632. Gabriel Oxenstierna, frijherre till Mörby och Lindholm (allekirjoitus)

Axel Oxenstierna
Allekirjoittaja-Gabriel (1586-1656) oli Kustaa II Adolfille läheisen valtaneuvos Axel Oxenstiernan (1583-1654) serkku, mutta Axelilla oli myös saman niminen veli, jolle Mirkka Lappalainen on omistanut teoksensa "Maailman painavin raha". Kuningas kaatui Lützenin taistelussa 1632, 
jolloin hänen 6-vuotias tyttärensä Kristiina peri kruunun. 
Käytännössä maata hallitsi Axel siihen asti, kun kuningatar aikuistui. 


Axelin Gabriel-serkku oli Suomen kenraalikuvernööri, valtaneuvos sekä Korsholman ja Vaasan kreivi. Hän oli Ruotsin valtakunnan rahavarainhoitaja ja Malinin eläkkeen allekirjoittaja.

Kirjailija kertoo kustantajan sivulla teoksestaan:
"Minulta on kysytty usein, miksi ihmeessä omistin uuden kirjani Gabriel Oxenstiernalle - aatelisherralle, josta juuri kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Gabriel Oxenstierna oli ruotsalainen aristokraatti, joka eli 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. Hänen elämänkaarensa ei ollut mitenkään erikoinen, vaan hän soti ja hoiti hallintoa niin kuin kaikki muutkin aateliset. Hänen veljensä Axel oli Pohjolan historian ehkä suurin valtionero, jonka toimien ansiosta Ruotsista tuli suurvalta. Gabriel oli veljensä läheinen tukija. Kun Axel seikkaili 30-vuotisen sodan Euroopassa, Gabriel kirjoitteli hänelle pitkiä kirjeitä, joissa hän selosti kotimaan poliittisia kuvioita, juoni avioliittoja ja kertoi lemmenskandaaleista... " Lue koko artikkeli: 

12. syyskuuta 2010

Vaivaisukot ovat yhteistä kulttuuriperintöä

Leena Maunulan artikkeli  / Helsingin Sanomat 2001
Kaija Santaholma: Vaivaisukot. Tummatukka ja kirkonäijät
Rakennusalan kustantajat RAK. 152

Lapuan ukko
Suomen kirkkojen vaivaisukot ovat ainutlaatuinen ilmiö ja osa koko maailman yhteistä kulttuuriperintöä. Köyhille ja vähäosaisille almuja keränneet ilmeikkäät veistokset edustavat historiaa ajalta ennen pohjoismaista perusturvaa. Mikä tärkeätä, perinne ei ole katkennut. Virkaansa hoitavat yhä 107 vaivaisukkoa ja ainoana säilynyt yksi akka, Soinin tyttö vuodelta 1854. Vaivaisukkojen katoaminen olisi korvaamaton menetys.

Luvattoman monet ukoista ovat uhanalaisia ja huonossa kunnossa. Kansallismuseokaan ei ole näyttänyt esimerkkiä. Seurasaareen Karunan kirkon tapulin seinustalle siirretyn Haapaveden vaivaisukon kunto on häpeäksi museolle. Näin toteaa ympäristöministeriön yliarkkitehti Kaija Santaholma, joka on kartoittanut koko maan vaivaisukot. Tuloksena syntyivät näyttely ja kirja.
Pohjanmaa on vaivaisukkojen valtakuntaa, joskin niitä tapaa myös Pirkanmaalla, Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa.

Tyttärentyttäreni Viivi tervehtii
Pirkanmaan Ruoveden vaivaisukkoa kesällä 2009 
Santaholma lähetti 1997 kirjeen maan kaikkiin seurakuntiin. Hän sai tietoja 148 veistoksesta, joista osa on virattomia tai jo kadonnut. Hän kiersi kartoittamassa ja valokuvaamassa säilyneet teokset. Kiinnostus heräsi jo lapsuudessa, kun Lapuan kirkon vaivaisukko jäi mieltä askarruttamaan, hän kertoo. Tien pielessä kirkkojen tai tapulien seinustoilla almua anovat vaivaisukot ovat jo vuosisatojen ajan muistuttaneet suomalaisia elämän nurjasta puolesta. Ne ovat olleet samalla ensikosketus taiteen luomaan mielikuvien maailmaan.

10. syyskuuta 2010

Marketta Punasuomalainen oli Ruoveden noitia

Ruoveden kulttuurisihteerinä 1986-2003 olin mukana järjestämässä Ruoveden Noitakäräjät -tapahtumaa, joka perustuu 1643 roviolle tuomitun Antti Lieroisen kohtaloon. Antin lisäksi noituudesta syytettiin myös Ruovedeltä Vaasaan muuttanutta Markettaa, joka tuomittiin ja poltettiin 1658 Vaasassa.
SKS:n biografiakeskuksen sivulla on selvitys tapahtumasta. Tarina kertoo, että Marketta kirosi humalapäissään mm. Vaasan kirjurin.
"Vaasan kaupunginkirjuri puolestaan oli saanut kiroukset silmilleen ajaessaan humaltunutta Markettaa talostaan. "Et sinä koira ikäs tätä naura, mutta pitä katkerasti maxaman. Sinä Perkelen Jäsen, tämän sinun pitä katkerasti maxaman", Punasuomalainen uhitteli. Pian kirjuri sairastui, ja hänen raskaana oleva vaimonsa synnytti kivulla lapsen ja hänestä tuli myös esineitä, "joiden pinta oli kovaa kuin kivi". Synnytyksen jälkeen vaimo makasi kauan vuoteessaan "kuin kuollut eikä hänen uskottu enää elävän pitkään". Vauva puolestaan ei nähnyt tervettä päivää, vaan sen silmien eteen kasvoi kalvo, joka tosin lähti silmävedellä ja rukouksilla."

Vähänkyrön nimismiehenä ja Vaasan kirjurina vuosina 1630-1656 toimi esi-isäni Kreki Laurinpoika, mutta "onneksi" Marketta kirosi kirjuri Juho Hannunpojan.
Ennen tuomiotaan Marketta yritti vakuuttaa, että hän oli tarkoittanut vain hyvää eikä hänen taioissaan ollut mitään pahaa, vaan ne olivat hyvin yleisiä hänen kotiseudullaan Ruovedellä. Hänen puheensa ei kuitenkaan vakuuttanut yhteisöä, joka tahtoi puhdistautua pahasta. Raastuvanoikeus tuomitsi Marketan roviolle ja hovioikeus vahvisti tuomion vuonna 1658.
Kuvassa opettaja Eino Paananen Antti Lieroisen roolissa Ruoveden Noitakäräjillä 1988. Antti Lieroinen neuvoi ihmisiä varastetun tavaran löytämisessä ja varastajien tunnistamisessa maksua vastaan. Hänen katsottiin tekevän tämän noituuden avulla. Käräjillä Lieroinen tuomittiin kuolemaan ja hänet poltettiin roviolla. (Kuva Tapio Holopaisen ottama. Julkaistiin laatimassani Ruoveden kesäesitteessä 1988)

7. syyskuuta 2010

Lauri Laurinpoika Peltoniemellä on yli 135.000 kirjattua jälkeläistä

Ilmajoelta alkunsa saanut Peltoniemen suku on yksi laajimmista suomalaisista suvuista;  tiedostossa on yli 135.000 jälkeläistä. 
Minäkin kuulun äitini kautta tähän suursukuun.
Peltoniemen isäntiä voidaan seurata ajassa kauemmas taaksepäin kuin muiden Ilmajoen talojen, sillä Ison- ja Vähänkyrön kesäkäräjillä 1653 esitetyn vanhan tuomion mukaan Peltoniemen isäntänä oli 1533 Pentti Laurinpoika.
Ilmajoen kirkonarkistossa olevaan pappien luetteloon sisältyvä sukujohto tuntee vieläpä Pentti Laurinpojan isän, joka olisi ollut Lauri Laurinpoika nimeltään ja Peltoniemen ensimmäinen asukas, kotoisin "Länsipuolelta" eli Ruotsin Länsipohjasta.

Ilmajoen Röyskölää, jonka isäntänä oli
Yrjö Paavonpoika 
Peltoniemi (Rinta-Nikkola) 1627. 
Ensimmäinen pappissäätyyn noussut peltoniemeläinen oli Jakob Peldanus, Gabriel Peldanin isoisän isä,  jonka hänen isänsä Paavali  Matinpoika  lähetti koulutielle 1600-luvun alussa. Myös nimismiehen toimi säilyi suvussa. Gabriel Peldanin isoisän isä, isoisä ja isoisän veli olivat paimentaneet Ilmajoen seurakuntaa yhtäjaksoisesti 75 vuotta (1632–1699)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Gabriel%20Peldan
Henriciades Πανϰαϰομοιϱελος (suom. Henrikinpoika Ylenkovaonninen)
Kiitos käynnistä!